Samaan aikaan, kun kristinuskoon pohjautuvan maailmankuvan suosio länsimaisissa yhteiskunnissa vähenee, kasvaa itäisistä uskonnoista peräisin olevien käsitysten ja tapojen suosio. Erilaiset meditaatiotekniikat ja voimisteluharjoitukset kiinnostavat monia ihmisiä juuri nyt. Minusta tämä on ymmärrettävää, koska ei ole helppoa nähdä hienoja ja kauniita asioita siinä, mikä on itselle jokapäiväistä. Sen huomaa esimerkiksi ulkomaanmatkalla ollessaan siitä, kuinka paljon helpompaa on ihastella kauniita puistoja ja rakennuksia vieraassa paikassa kuin omassa kotikaupungissaan. Onko mindfullnessin tai joogan harjoittaminen siis verrattavissa ulkomaanmatkaan, jonka aikana saatuja kokemuksia voi käyttää itsensä kehittämiseen?
Paavali on kirjoittanut: ”Kaikki on minulle luvallista – mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on minulle luvallista – mutta en saa antaa minkään hallita itseäni.” (1 Kor. 6:12)
Tarkastelkaamme suosittua mindfullness-menetelmää tämän Raamatun kohdan valossa. Mindfullnessin on kehittänyt amerikkalainen buddhalaista mietiskelyä pitkään harjoittanut tiedemies Jon Kabat-Zinn. Hän onnistui vakuuttamaan varsin konservatiivisen tiedeyhteisön siitä, että mielenhallintataidoilla voisi auttaa erilaisia psyykkisfyysisiä vaivoja. Menetelmä saavutti vaatimattoman alun jälkeen valtavan suosion. Mindfullnessia on tutkittu erilaisissa potilasryhmissä, ja tällä hetkellä sitä suositellaan itsehoitona HUS:inkin verkkosivuilla.
HUS:in mielenterveystalon verkkosivulla sanotaan: ”Kokemuksen hyväksyminen on tie kärsimyksestä vapautumiseen. Se tarkoittaa kokemuksen laittamista merkille sellaisena kuin se on, tuomitsematta tai arvottamatta sitä tai pyrkimättä siitä eroon.” Tämä kuulostaa otteelta itäisten uskontojen opeista, joiden päämääränä on yksilön pääsy korkeampaan tietoisuuden tilaan, jossa ei ole kärsimystä, mutta ei nautintoa tai iloakaan. Minusta se kuulostaa ankealta kuin maksalaatikko; se vie kyllä nälän ja kelpaa paremman puutteessa, mutta kyllä itse poimituista kantarelleista tehty kastike poron sisäfileen kanssa houkuttaa enemmän.
Mikä on kristinuskon vastine mindfullness-mietiskelylle? Jotakin aivan muuta. Se on hiljentymistä Jumalan elävän sanan, Raamatun äärellä, josta Pyhä Henki toisinaan avaa jotakin aivan uutta, omaan elämään sopivaa. Toisinaan se on vaikkapa kävely alkukesäisessä metsässä, jossa lintujen laulu ja koivujen latvoissa käyvä tuulenvire vie ajatukset pois arkisista murheista. Se saa ihmettelemään Luojan suuruutta ja omaa pienuutta, samalla kuitenkin muistaen, että Jeesus kuoli ristillä juuri minun, pienen ihmisen vuoksi.
Kristittykin pyrkii hyväksymään kokemuksensa ja taakkansa, mutta toisenlaisesta näkökulmasta käsin kuin mindfullness-meditoija. Hän tietää, että ei joudu yksin kamppailemaan niiden kanssa, vaan hänellä on suuri, taivaallinen ystävä ja puolustaja rinnallaan. On myös vapauttavaa antaa kärsimyksensä ja huolensa toisen vastuulle: Jumala itse on tämän sallinut ja Hän on luvannut johtaa tieni niin, että pääsen lopulta perille kotiin.
Nykyaika on kiireistä, sanotaan, ja olen samaa mieltä. Monen elämänrytmi on niin kiihkeää, että ei enää pysty rentoutumaan ja olemaan hiljaa paikoillaan, vaikka siihen olisi tilaisuuskin. Tällä tavoin saattaa vieraantua omasta itsestäänkin. Meditaatioharjoitusten avulla ajatellaan voitavan saada yhteys ruumiin ja mielen välillä korjattua ja päästä näin hallitsemaan masennusta, kipua ja muita epätoivottuja olotiloja. Voi olla, mutta eikö tämäkin ole maksalaatikkoa verrattuna siihen, että voi hiljentyä rukoukseen, jossa vuodattaa sydämensä Luojalle? Tällä tavoin tulee samanaikaisesti itse käytyä läpi huoliaan ja kipujaan ja samalla on antanut ne Jumalan käsiin. On helpottavaa, kun ei tarvitse kantaa taakkaansa yksin.
Mindfullness-mietiskelyssä keskitytään omaan hengitykseen ja eri kehonosiin, tai johonkin omaan kokemukseen – yleensä sellaiseen, joka on jollakin tavoin ongelmallinen. Raamatussa ei kehoteta tällaiseen, mutta sieltä voimme lukea: ”Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä.” (Room. 12:12). Jumalan sana puhuu myös: ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.” (Gal. 6:2) ja ”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room. 12:15).
Raamattu kehottaa jakamiseen ja yhteisyyteen. Se kehottaa puhumaan rukouksessa Jumalalle ja jakamaan toisten ihmisten kanssa ilot ja surut. Miksi harjoittaisimme meditaatiotekniikkaa, jonka alkuperä on uskonnossa, joka tähtää mielen tyhjenemiseen kärsimyksestä, surusta, nautinnosta ja ilosta? Eivätkö nämä ole ihmisenä olemisen ydintä? Eikö vaisun, yksinäisen mietiskelytekniikan sijasta olisi hedelmällisempää ottaa Jeesus todesta ja omistaa Raamatun runsaat lupaukset? Eikö olisi parempi kohdata elämä iankaikkisen kirkkauden toivosta käsin ja jakaa sydämemme ajatukset Jumalan ja toisten ihmisten, siskojemme ja veljiemme kanssa? Jospa onkin niin, että yhteys oman kehon ja mielen välillä toimii parhaiten silloin, kun ajatusten kiintopiste on niiden ulkopuolella, Jumalassa?
Kirjoittaja:
Euodia
Lue myös seurakuntalainen-sivustolla julkaistu piispa Seppo Häkkisen kannanotto uushenkisyyden noususta maassamme. Linkki artikkeliin
