Eduskunta vastaanotti 14.2.2017 kansalaisaloitteen eutanasian laillistamiseksi Suomessa. Sen oli allekirjoittanut noin 63 000 ihmistä. Keskustelu aiheesta sosiaalisessa mediassa on ollut vilkasta. Sitä ovat leimanneet väärinkäsitykset, epäselvät määritelmät, riidanhalu sekä aito huoli omasta ja läheisten ihmisten elämän loppuvaiheesta.
Monet ovat myös puhuneet huonoista kokemuksistaan kuolinvuoteiden äärellä. Asiantuntijain äänet ovat paljolti hukkuneet yleiseen hälyyn asiasta, mutta 23.2 A-studiossa palliatiivisen lääketieteen professori Tiina Saarto tiivisti hyvin nykylääketieteen parhaan osaamisen ja tutkimustiedon käsityksen elämän loppuvaiheen kärsimysten lievitysmahdollisuuksista, tehden näin hyvin selväksi eutanasian sallimisen tarpeettomuuden. Hän esitti myös hyvin vakuuttavasti, minkälaisia huonoja vaikutuksia lakialoite toteutuessaan saattaa saada aikaan suomalaisessa ilmapiirissä.
Kipua voidaan hoitaa tehokkaasti
”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.” Näin sanotaan tutussa psalmissa 139. Voiko olla niin, että kärsimys on osa elämää, erottamaton osa ihmisenä olemista? Arkikokemuksen perusteella vastaisin kyllä.
Ihmiskunta on kuitenkin kehittänyt keinoja kärsimyksen vähentämiseen, ja kivunhoitoon on nykyään olemassa niin paljon erilaisia keinoja huipentuen palliatiiviseen sedaatioon (toisin sanoen terminaalinen sedaatio=ihminen nukutetaan loppuelämän ajaksi), että jos ne otetaan tehokkaasti käyttöön, eutanasiaa ei kivunhoitoa ajatellen tarvita. Toisin kuin joskus väitetään, palliatiivinen sedaatio ei lyhennä elinaikaa. Tämä perustuu siihen, että elämän loppuvaiheessa elimistö on sellaisessa tilassa, että se ei pysty vastaanottamaan ravintoaineita eikä nestettä eikä potilaan nesteytys tai ravinnonanto suonen kautta näin ollen pitkittäisi elämää. Palliatiivinen sedaatio on eräänlainen saattohoidon jäävuoren huippu, hyvin harvoin tarpeellinen toimenpide. Tätä ennen tulevat suun kautta ja suonensisäisesti annostellut kipulääkkeet, rauhoittavat ja ahdistusta poistavat lääkkeet ja erilaiset puudutukset. Lisäksi on olemassa monenlaista psykososiaalista tukea ja erilaisia terapioita, jotka helpottavat kärsimyksiä.
Eutanasian määritelmä
Eutanasia tarkoittaa ulkopuolisen suorittamaa aktiivista toisen ihmisen elämän lopettamista tilanteessa, jonka katsotaan olevan sietämätön, ja jossa tuo toinen ihminen toivoo kuolemaa. Kuolinapu taas tarkoittaa sitä, että avustaa tällaisessa tilanteessa. Esimerkiksi lääkäri voisi kuolinavun nimissä kirjoittaa tappavan lääkemääräyksen, ja eutanasian lääkäri voisi tehdä myrkkyruiskeella. Eutanasia tai kuolinapu on sallittu tällä hetkellä kahdeksassa maassa maailmassa.
Eutanasiakeskustelussa usein virheellisesti väitetään ”töpselin vetämistä seinästä” eutanasiaksi. Sitä se ei suinkaan ole. Jo nyt sairaaloissamme käydään päivittäin keskusteluja potilaiden itsensä ja/tai omaisten kanssa hoitolinjauksista. Tällaisten keskustelujen pohjalta voidaan päättää luopua paranemiseen tähtäävistä hoidoista tilanteissa, joissa paraneminen näyttää mahdottomalta. Tällöin voidaan esimerkiksi kytkeä potilaan hengityskone pois päältä ja tällöin kuolema tulee joskus jopa minuuteissa.
Mihin eutanasiaa tarvitaan
Kivun ja epämiellyttävien tuntemusten hoitoon nykylääketieteellä on tehokkaat keinot. Ongelma Suomessa tällä hetkellä on se, että tehokkain mahdollinen hoito ei ole kaikkien ulottuvilla. Tähän tarvitaan muutosta, mutta eutanasia ei ole oikea tapa hoitaa saattohoidon järjestämisen puutteita. Jos saattohoito saadaan valtakunnallisesti tehokkaasti järjestettyä, tulee eutanasiasta kivunhoidon näkökulmasta tarpeetonta. Mutta kuten A-studiossa Terhokodin johtaja Juha Hänninen toi esiin, eutanasiaa tarvittaisiinkin yleisen tuskastumisen, väsymisen ja pitkittyneen epämiellyttävän sairastamisen poistamiseen.
Kuoleman läheisyydessä
Ajatellaanpa ihmistä, saattohoitopotilasta, joka on jo hyvin heikossa kunnossa. Liikkuminen aiheuttaa hengenahdistusta, mikään ei enää innosta, ja kuitenkin kuolema antaa odottaa itseään. Tuo ihminen herää joka aamu valkoista seinää tuijottamaan ja toivoo vain, että pääsisi pois – että olemassaolo lakkaisi. Eikö tällainen tilanne ole irvikuva psalmin 139 maailmankuvasta? Kyllä on. Jos ihmisellä ei ole toivoa iankaikkisesta ilosta, edesmenneiden rakkaiden ja Jeesuksen Kristuksen kohtaamisesta ajallisen elämän jälkeen, olemassaolo on todellakin kauhistuttava vastakohta tuon psalmin maailmalle.
Jos hänellä taas on sydämessään tulevaisuuden toivo, on hänen tilanteensa täysin toinen. Ehkä hän silloin voisi käyttää ne hetket, jolloin jaksaa hiukan enemmän, läheistensä kohtaamiseen. Ehkä hän jopa voisi jakaa evankeliumia toisille samassa tilanteessa oleville. Ainakin hän voisi rukoilla ja kuunnella, kun joku lukee hänelle Raamattua. En kirjoita tätä täysin teoriapohjalta. Pari vuotta sitten ystäväni kuoli Terhokodissa alle 50-vuotiaana hankalahoitoiseen sairauteen. Viimeisinä päivinään hän ei jaksanut kuin maata hiljaa ja kuunnella hengellisiä lauluja tai Raamatun tai hengellisen kirjan lukemista. Hänen olonsa oli hankala, hyvää asentoa ei ollut helppo löytää, mutta kuitenkin huulille nousi usein hymy.
Suomalaiset lääkärit ja eutanasia
Suomalainen lääkärikunta vastustaa eutanasiaa ja kuolinapua. Tarkemmin sanottuna kolme neljäsosaa heistä ei itse osallistuisi kuolinavun antamiseen, vaikkakin noin puolet lääkäreistä sallisi eutanasian laillistamisen. Kolmanneksen mielestä lääkäriä tulisi jopa rangaista, jos hän osallistuu potilaan elämän lopettamiseen. Varsinaiseen eutanasiaan suostuisi osallistumaan 1/5 suomalaisista lääkäreistä (Lääkärilehti 18/2015, s1220-1222 ja 40/2016 s.2486).
Eutanasia avaa ovet kyyniseen surmaamiseen
Eutanasia ja kuolinapu ovat tarpeettomia, jos rajataan tarkastelu fyysiseen kipuun. Tähän lääketieteellä on keinot ja ne on vain saatava kaikkien ulottuville. Entä eksistentiaalinen kärsimys, psyykkiset sairaudet ja elämän ilottomuus, näköalattomuus ja toivottomuus? Jo keskustelun alussa kalteva pinta häämöttää. Jos ihmiselämän absoluuttisen arvon käsitettä aletaan vähäisessäkään määrin peukaloida, ollaan väistämättömän edessä: koska aletaan arvioida sitä, kuinka paljon yksilö taakoittaa ympäristöään?
Miten sellaiset ihmiset, jotka ovat kasvaneet olemaan arvostamatta itseään jaksavat löytää syyn olla hankkimatta itselleen kuolinapua silloin, kun elämään tulee suuria vaikeuksia? Miten voidaan olla varmoja, että kukaan ei painosta toista eutanasiaan? Tähän voidaan vastata: no, nykyinen lakiehdotushan on hyvin tiukka. Siinä painotetaan lääketieteellistä tilaa eutanasian perusteena. Vastaus kuitenkin ontuu. Hollannissa eutanasian perusteet ovat paitsi subjektiivisia, ne ovat myös höllentyneet vuosien saatossa, ja selkeää lääketieteellistä tai muutakaan rajausta ei ole pystytty lakiin tekemään. Niinpä eutanasia on jo toteutunut joidenkin masennuspotilaiden kohdalla, ja Hollantilaisista lääkäreistä merkittävä vähemmistö olisi valmis antamaan eutanasian vanhukselle pelkästään pitkään elämään tuskastumisen vuoksi. Tätä toki laki ei vielä salli. Tämä seikka kertoo kuitenkin kylmäävää tarinaa siitä, miten merkittävän asennemuutoksen eutanasian salliminen aiheuttaa yhteiskunnassa.
Eutanasia ei kehity pelkästään jatkumoksi saattohoidolle, vaan vaihtoehdoksi sille. Tästä kertoo esimerkiksi se, että yli 10% hollantilaisista syöpäpotilaista kuolee eutanasiaan. Ei ole mahdollista, että kaikilla näistä olisi sietämättömiä fyysisiä oireita. Eutanasia on siis tullut vapauttamaan heidät olemassaolosta ja vienyt viimeisen mahdollisuuden pohtia elämän tarkoitusta, olemassaoloa ja ikuisuutta.
Aborttilaki viitoitti tien 40 vuotta sitten
Asennemuutoksesta voidaan ottaa suomalainenkin esimerkki: 1970-luvulla, kun nykyinen aborttilaki tuli voimaan, lääkäreillä oli omantunnonvapaus eli vapaus kieltäytyä tekemästä raskaudenkeskeytystä. Nykyään tällainen ei tule kuuloonkaan. Lisäksi asenteet aborttiin ovat koventuneet: paradoksaalisesti sosiaalisin perustein tehtävää aborttia pidetään naisen oikeuksien huipentumana sen sijaan, että sitä pidettäisiin yhteiskuntamme heikoimmassa asemassa olevien lasten elämän lopettamisena ennen alkamistaan. Eikö hankalassa elämäntilanteessa olevalle raskaana olevalle naiselle voisi abortin sijaan tarjota psyko-sosiaalista ja jopa aineellista tukea?
Uskon, että eutanasian laillistamisen jälkeen kehitys menee jokseenkin tähän tapaan: 40 vuotta nykyhetkestä tarpeettomiksi itsensä kokevat, yksinäiset vanhukset hakeutuvat sankoin joukoin ”kuolemaan arvokkaasti itse valitsemallaan tavalla miellyttävässä ympäristössä”.
Toivo
Palataan vielä tuohon ihmiseen, joka toivottomin ajatuksin makaa sairaalavuoteessa ja odottaa kuolemaa. Kivut on hoidettu asianmukaisesti, mutta olotila on silti heikko ja tukala. Mieltä painavat monet asiat elämän varrelta. Läheisetkin vaikuttavat ahdistuneilta. Tuo ihminen kuolee joka tapauksessa lähiviikkoina, eikö siis olisi armeliasta auttaa häntä kuolemaan, jos hän sitä toivoo?
Ollaan todella perimmäisten kysymysten äärellä. Elämässä on vaikeita vaiheita. Joidenkin elämässä on jopa sietämättömän vaikeita vaiheita. Jos lähdetään sille tielle, että on sallittua päättää omien päiviensä määrä ja vaatia niiden sisällölle tiettyä laatua ollaan jälleen liukkaalla kaltevalla pinnalla. Kuolevakaan potilas ei voi tietää, onko seuraava päivä kuitenkin hiukan parempi. Jospa seuraavana päivänä jaksaakin katsoa televisiosta mieliohjelmaa, jospa kauan kadoksissa ollut ystävä tuleekin käymään. Olen lääkärinä hoitanut kuolevia potilaita vuosien ajan ja tiedän, että niin kauan kuin elämää on, on toivoa. Se toivo vain muuttaa muotoaan eri elämänvaiheissa.
Kirjoittaja:
Euodia
